Talo oli autio muuttoauton lähdön jälkeen. Huoneet näyttivät isommilta ja äänet kaikuivat niiden seinistä.

    -Saara? Tule jo, me lähdetään nyt, isä komensi. Saara hyvästeli vanhan huoneensa ja kolisteli kerrostalorapun portaat alas. Perhe odotti jo autossa, Petri oli liiskannut naamansa ikkunaan ja äiti luki viikon vanhaa sanomalehteä kuumassa autossa.

    -Sinne se vanha koti nyt jäi! äiti huokaisi, mutta laski katseensa heti takaisin lehteen. Saarakin huokaisi. Sinne jäivät myös kaikki kaverit, hoitokoirat Nestori ja Paroni ja tietysti muistoja.

Nyt he muuttaisivat Helsingin Rastilaan, omakotitaloalueelle, jossa kaikilla olisi isot talot ja pihalla koira. Siistit kukkaistutukset, vauva nukkumassa vaunuissa ja lapsia keinumassa. Saara vilkaisi Petriä, joka lurpsutteli viisivuotiaan sormilla huuliaan ja lauleskeli.

    -Voitte nukkua, Oulusta Helsinkiin on monen tunnin matka, isä kertoi.

 

 Saara heräsi säpsähtäen ja hänen jokaista lihastaan särki. Kuuma alkukesän päivä oli muuttunut illaksi ja moottoritien varrella seisovat lyhtypylväät valaisivat tietä. Pian näkyviin tuli kauppakeskus, sitten käännyttiin pienemmälle tielle ja kohta isä peruutti omakotitalon pihalle, jonne kaksi muuttoautoa oli jo löytänyt tiensä. Petri kitisi, että se halusi vielä nukkua, mutta äiti ravisteli sen ulos autosta, kantoi sentään sisälle. Saara nousi ja katseli pihaa innoissaan. Täydellinen piha koiranomistukselle. Puuaita oli kaksimetrinen ja sitä koristi vielä orapihlajaköynnös. Portti oli helppo laittaa kiinni ja auki. Nyt vain suostuttelemaan äitiä.

 

 

 Ensimmäisellä aamiaisella uudessa kodissa Saara oli jo ehtinyt listata lempirotunsa:

 

Englanninvinttikoira

Samojedi

Australianpaimenkoira

 

 Äiti istahti päätään raapien olohuoneen sohvalle lukemaan lehteä.

    -Nyt kun me ollaan tässä uudessa kodissa, niin eikö se koira, Saara aloitti varovasti, mutta tiesi tehneensä virheen. Äiti oli aamuäreyspäällä.

    -Ja minkälaisen hurtan sinä tänne edes toisit? Joku ihan pieni, karvaton ja hiljainen sopii. Semmoinen, joka ei syö mitään, äiti antoi kriteerit.

 

 Se ei kyllä tuntenut koiria paljoa. Oli olemassa kymmeniä isoja rotuja, jotka veivät vähemmän tilaa kuin pienet. Kuten englanninvinttikoira, semmoista Saara oli koko kaksitoistavuotisen elämänsä halunnut. Sulava, kiltti ja, oikeastaan aika iso, kaunis koira.

    -Kuuntele nyt. Mä aattelin semmoista englanninvinttikoiraa, Saara hymyili hiljaa ja haki kaapista koirakirjan.

    -Tuommoista laiheliinia? Ja eikös ne ole kamalia juoksijoitakin? Sehän ravaisi täällä kämpässä koko ajan ympyrää, äiti kauhisteli, mutta suostui silti lukemaan kyseisen rodun luonnekuvaustekstin.

 

Luonteeltaan greyhoundit ovat sosiaalisia eivätkä yhtään niin pidättyväisiä kuin itämaiset vinttikoirat. Ne tulevat mainiosti toimeen toisten koirien ja lasten kanssa. Kotona sisätiloissa ne ovat hyvin rauhallisia ja käpertyvät mielellään lämpöiseen nurkkaan tai sohvalle. Rodun ominaispiirre on voimakas ajovietti, joka tulee ottaa huomioon koiraa ulkoilutettaessa. Greyhound on ns. näöllä metsästävä vinttikoira. Saatuaan näköpiiriinsä saaliin se lähtee räjähtävällä nopeudella perään, mikäli koira ei ole kytkettynä taluttimeen. Koiran menetettyä näköyhteyden saaliiseen sen mielenkiinto yleensä laantuu. Greyhound on erinomainen ratajuoksija, ja sen räjähtävä juoksunopeus perustuu koiran rakenteeseen. Koirasta n. 60% on pelkkää lihasta, myös sydän on n. puolet suurempi kuin koirilla yleensä. Greyhoundia pidetään maailman nopeimpana koirarotuna.

 

 

  Äiti myhäili itsekseen ja katseli kuvia sulavalinjaisista koirista, jotka poseerasivat kameroille.

    -Tiedätkö sä yhtään tämän rodun kenneliä? äiti kysyi pian.

Saara oli pyörtyä ilosta. Hän alkoi selittämään, kuinka netistä löysi helposti kenneleitä ja että Helsingissä niitä ainakin olisi.

    -Tämä ei ole sitten mikään lupaus, mun pitää vielä puhua isän kanssa. Ja katsotaan mitä toi Petrikin siihen sanoo! äiti nousi vaivalloisesi sohvalta ja Saara oli hihkua riemusta.

 Jos hän nyt saisi greyhoundin, niin silloin ensin hän kouluttaisi sen todella hyvin. Sitten voisivat alkaa näyttelyt ja juoksukilpailut.

 

    -Hmm. Koirassa on kamalan paljon vastuuta, isä mietti ja suki hiuksiaan. Niin se teki aina vaikean päätöksen edessä. Petri keikkui tuolillaan ja pudotti mehua syliinsä.

    -Koirathan on tosi kivoja, eiks niin äiti? Petri kyseli äidin pyyhkiessä tahmeaa mehua sen yöpaidastaan.

    -Mutta jos mä kouluttaisin sen ja se nukkuisi mun huoneessa ja kesällähän se voisi olla koko ajan ulkona mun kanssa! Saara jankkasi noin tuhannen kerran.

 Isä näytti silti epäilevältä. Se hörppi kahvia hitaasti ja Saaran olisi tehnyt mieli hypätä sen kurkkuun ja kiristää sitä ostamaan pentu.

    -Et sä Saara sitä yksin osaisi kuitenkaan kouluttaa! Petri kiljui.

 Saara hillitsi itsensä. Nyt pitäisi olla rauhallinen ja varma, ei tämä muuten onnistuisi.

    -Hetkonen. Olikos se meiän työpaikan Milla joku ihmeen kasvattaja? äiti muisteli yhtäkkiä. Saaran silmät laajenivat ilosta.

    -Etkös sä voisi soittaa sille ja kysyä? hän ehdotteli. Äiti lupasi tehdä sen, kunhan Saara siivoaisin aamiasipöydän.

 

 

 Pihalla oli kuuma, kun Saara istui ainoaan puukeinuun ja alkoi kiikkua. Mitä ylemmäs meni, sitä enemmän näki.

 Vasemmalla puolellaan Saara huomasi suuren omakotitalon, jonka ikkunassa vilahti tasaisin välein pieni karvainen naama. Pihalla kukkapenkeillä kyykki nuori nainen. Se kuopi multaa ja istutti taimia kiireisenä. Koiran naama vilahti yhä useammin ikkunassa, ja pian alkoi haukku. Se oli kimeää ja kovaa, vaikka koira oli ilmeisen pieni.

    -Voi sun kanssas Pekko, tule sitten ulos, nainen hoputti pientä valkoista koiraa. Saara tunnisti rodun valkoiseksi länsiylämaanterrieriksi eli westieksi. Pekoksi kutsuttu koira hypähti portaat yhdellä loikalla ja päätyi vinolla hypyllään suoraan pensaaseen. Se ravisteli itsensä ja touhotti innoissaan ympäri pihaa naisen yhä korjaillessa istutuksiaan. Koiralla näytti olevan loputtomasti energiaa, se juoksi tuhatta ja sataa ympyrää. Koira hyppi kuin rodeohevonen ja kellahti sitten maahan selälleen pyörimään.

    -Pekko lopeta, sun kaunis turkkisi värjääntyy! nainen komensi Pekkoa, joka juoksi naisen luo rapsuteltavaksi. Sitten se alkoi taas haukkua. Ääni oli korviaraastava ja Pekon omistaja alkoikin sättiä koiraansa, nosti sen niskavilloista pieneen aitaukseen pihan perällä ja palasi taimiensa luo.

 

 Saara katseli omituista tapahtumaa ja oli onnellinen koiranaapurista. Hänen teki mieli mennä puhumaan omistajalle, jolla ei näyttänyt olevan kauhean määrätietoista otetta hauskannäköiseen koiraansa.

    -Pekko takaisin! Tänne senkin hunsvotti! kuului taas puutarhasta. Nainen juoksi vikkelää koiraansa kiinni, sillä tämä oli ahtautunut aidan reiästä vapauteen ja viiletti nyt pihan poikki suoraan Saaraa kohti. Nainen huomasi Saaran kurkkivan aidanraosta, pysähtyi ja puhkui hengästyneenä:

    -Tyttö, ota Pekko kiinni!

 Koira yritti ängetä aidan ali. Aidan alla olikin noin kahdenkymmnen sentin rako, josta Pekko ryömi nopeasti. Saara heittäytyi Pekon suuntaan ja sai otteen sen vyötäröltä.

    -Kiitos paljon, Pekko onkin niin nuori vasta, hieman villikin, nainen kähisi ja kiersi Saaran pihalle portista. Se nappasi koiran syliinsä.

 Nainen oli ruskettunut, vaaleahiuksinen ja hymyili ystävällisesti. Saara pisti merkille westien kuvalla sonnustetun paidan.

    -Niin, mä olen Sviina Strömmel. Jos sulla on koira, niin tiedät varmaan Strömmels-kennelin?

nainen hymyili ja äänessä oli ehkäpä pientä itsekehua.

 Saara nosti kulmiaan. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sen nimisestä kennelistä, mutta hän olikin painottunut vinttikoiriin.

    -En oo kuullut, mutta kasvatatko sä koiria? Saara varmisti. Sviina myhähti. Sen äänessä oli ironiaa, kun se sanoi:

    -Noh, yleensä jos on kennelnimi niin kasvattaa koiria.

 

    -Tässä on kaksi koirien huonetta, tuossa on iso pesuhuone, tuolla on vielä yksi pentuhuone jamun omat huoneet on yläkerrassa, sinne koirat ei pääse, Sviina esitteli kotiaan Saaralle.

 Heidän jaloissaan pyöri koko ajan ainakin kolme westietä. Sviinalla oli neljä narttua ja kaksi urosta. Pian Laura synnyttäisi pennut, joiden isä oli Mikko. Saaraa nauratti koirien nimet, mutta hänen pokkansa piti. Sviina oli ilmeisen kuuluisa kennelistään, vaikka Lauran pennut olisivat vasta toiset hänen kennelnimelleen. Pekko oli edellisestä pentueesta, joka oli teetetty Jennillä ja toisen kennelin uroksella.

 

 Pian Saara olisi oppinut jokaisen Suomen westien sukutaulut, ellei hän kellonaikaan vedoten olisi voinut poistua. Ja äitihän oli voinut jo soittaa Millalle vai mikä sen nimi nyt olikaan.

    -Saara? Mä soitin jos Millalle, tule sisälle kuuntelemaan tulokset! äiti huuteli pihalle juuri, kun Saara lampsi pihan poikki.

    -No? Saara kiinnostui. Hän pääsisi ehkä käymään oikeassa greykennelissä!

 

    -Milla kasvattaa semmoisia joitan terrierejä, äiti mutisi ja hämmensi samalla siskonmakkarakeittoa. Saara huokaisi, ei siis vinttikoiria.

    -Mitä terrierejä? Tossa naapurissa asuu Sviina Strömmel, se on kuuluisia valkoisista länsiylämaanterriereistään. Onko ne Millan terrierit niitä samoja vai kenties airedalentierrierejä tai vehniksiä tai borderterrierejä? Saara höpötti täyttä päätä.

 Hän tiesi, ettei äiti tuntenut koirarotuja, mutta olihan Milla varmasti rodun nimen sanonut.

    -En mä  tiedä, mutta jos sä haluat mennä joskus kattomaan niitä, niin soita Millalle, äiti ehdotti ja alkoi kattaa pöytää.

 Saara närkästyi. Eikö äiti ollut voinut ehdottaa siellä käyntiä kun kerran oli jo puhunut Millan kanssa? Hän kuitenkin valitsi äidin keltaiselle ilmoituslapulle kirjoittaman numeron.

 

    -Milla Korsi, vastattiin puhelimessa. Saara kröhäisi hiljaa ja vilkaisi äitiin, joka seisoi hänen vieressään kiinnostuneena. Saara huitaisi kättään merkiksi, että äiti lähtisi pois.

    -Haloo? Milla Korsi puhelimessa, Milla sanoi uudestaan. Saara nolostui.

    -Täällä on Saara Nevalainen ja mä haluaisin tulla katsomaan sun terrierejä, Saara sanoi suoraan ja äiti purskahti nauruun. Saara kurtisti kulmiaan äidille, joka hihitteli vieressä kuin pikkutyttö.

    -Ai hei! Sä oletkin varmaan Leenan lapsi. Leena kertoi että sä olet ihan hurahtanut koiriin ja haluaisit semmoisen. Meillä on just näitä kuusiviikkoisia yorkshirenterrierinpentuja, voisitte tulla katsomaan äitisi kanssa, Milla höpötteli. Saara kauhistui. Ei hän mitään pientä yorkkia halunnut. Semmoisen kanssa voisi kyllä käydä näyttelyissä, mutta harrastuskoiraksi siitä ei olisi.

    -No kyllä me voitaisiin tulla, millon sopisi? Saara kysyi kuitenkin. Jos hän sitten kääntäisi keskustelun vinttikoiriin ja saisi jonkun kennelin osoitteen tai numeron.

  -No vaikka huomenna aamupäivällä kävisi, jospa annat äidillesi vielä puhelimen, Milla sanoi ja Saara ojensi luurin äidille, joka nappasi sen heti.

 

  Saara istui sohvalle ja painoi pään käsiinsä. Ei mitään yorkshirenterrieriä, ei. Nehän on pitkäkarvaisia ja pieniä näyttelykoiria. Niiden turkissa on kamala hoitaminen eikä niiden kanssa voi harrastaa mitään. Paitsi tietysti näyttelyitä. Ja terrierit on vielä kamalia räkyttäjiäkin!

    -Saara, me mennään huomenna puoliltapäivin Millan kenneliin, katotaan jos sä saisit semmoisen terrierin! äiti hyppelehti olohuoneeseen ja odotti Saaran varmaan hyppäävän kattoon onnesta.

    -Äiti! Mä en halua terrieriä, varsinkaan yorkkia, eikö Millalla oo mitään toista rotua siellä? Saara huokaisi. Äiti istui hänen viereensä ja painoi käden otsalleen.

    -Monta vuotta sä oot halunnu koiraa, ja nyt kun mahdollisuus tulee, sä et haluakaan. Mitä vikaa niissä koirissa nyt on? äiti ihmetteli.

    -Ne on pieniä ja pitkäkarvaisia ja räkyttää kamalasti! Ethän säkään halua mitään kovasti haukkuvaa rotua, Saara muistutti. Äiti myönsi sen, mutta he menisivät silti katsomaan.

 

 

  Aamu valkeni ja aurinko paistoi taas kuin viimeistä päivää. Saara makasi hereillä ja mietti, että tänään hän olisi voinut saada koiran, jos Milla olisi kasvattanut ihan mitä tahansa muuta rotua. Mikä tahansa muu olisi kelvannut, ainakin melkein. Ehkä ei bulldogi tai staffi, mutta kuitenkin.

Häntä harmitti suunnattomasti, mutta minkäs sille voi.

  Äiti oli oudon innostunut kennelikäynnistä, vaikka ei olisi uskonut. Yleensä se karttoi koiria ja leonberginkoirat Nestori ja Paroni oli ollut sille aivan liikaa. No sen ymmärsi, koska nähtyään ne ekan kerran äiti oli ollut aivan kuolan ja karvojen peitossa. Saara alkoi epäillä, että äiti halusi vain tavata Millan ja kuulla uusimmat juorut, ei nähdäkään koiria.

    -Mäkin haluan silittää koiria, äiti saanko mä tulla? Petri jankutti, kun huomasi Saaran ja äidin olevan lähdössä.

    -Senkin kakara, ei me sua haluta mukaan! Saara ärjäisi, mutta äiti otti Petrin silti katsomaan kilttejä hauvoja. Saara huokaisi. Petri ja äiti olivat vihoviimeiset ihmiset, jotka hän haluaisi mukaansa kenneliin. He eivät tienneet mitään koirista, nolaisivat vain Saaran ja Petri rääkkäisi koirat henkihieveriin.

 

  Kenneli sijaitsi pienen metsän laidalla Järvenpäässä. Pihalla oli aitauksia, joissa räkytti pari yorkkia. Äiti siisti mekkoaan ja soitti varovasti ovikelloa. Petri piti sen kädestä kiinni ja ihmetteli pientä maatiaiskissaa, joka nukkui terassin kaiteella.

 Heti ovikellon soitua sisältä kuului töminää ja kimeää haukuntaa sekä Millan ääni:

    -Hiljaa! Huuto oli lyhyt ja kova ja sen jälkeen oli aivan hiljaista. Äiti vilkaisi pelokkaana Saaraan, joka vain pyöräytteli silmiään.

    -No mutta tervetuloa! Milla halasi äitiä ja nosti kaksi yorkkia syliinsä pois jaloista. Hän johdatti Petrin, Saaran ja silmät pyöreinä kulkevan äidin olohuoneeseen, jonka sohvalla nukkui kaksi kissaa. Ne eivät olisi halunneet luopua paikoistaan, mutta tekivät sen mieluummin kuin liiskautuivat.

    -Tässä ovat Toffee ja Lulu, muut ovat pihalla häkeissään. Ottaisitteko te jotain juotavaa? Milla kysyi ystävällisesti ja tyrkkäsi Toffeen Saaran syliin.

  Äiti nyökkäsi hymyillen ja nojautui kauemmas Lulusta, joka yritti hyppiä sen jalkaa vasten. Toffee nuoli Saaran käsiä ja katseli ympärilleen pää vinossa.

 Olihan se ihan suloinen, vielä kun Milla oli solminut sen pääkarvat pienellä sinisellä rusetilla.

Kai näyttelytkin ovat ihan hyvä harrastus ja voihan yorkin kanssa harrastaa myös tokoa, Saara tuumi rapsutellessaan Toffeeta ja ihaillessaan sen pitkää karvaa.

    -On nää kyllä tosi sulosia, Saara sanoi äidille, joka oli ottanut Petrin syliinsä ja silitteli nyt Lulua.

Äiti nosti päätään ja hymyili Millalle, joka tuli ovesta työnnettävän tarjottimen kanssa. Se oli latonut sille limua, keksejä, kahvia, maitoa ja omatekemänsä kakun, joka oli koristeltu hedelmillä.

 Saara halusi mennä jo katsomaan pentuja, mutta malttoi mielensä kahvitarjoilun ajan. Vihdoin, kymmenen keksin ja kolmen kahvikupillisen jälkeen, äiti ja Milla olivat käyneet läpi kaikki tutut ja tuntemattomat, kuka piti kesähäät ja kenen anoppi oli kuollut. Petri oli nukahtanut sohvalle ja äiti kantoi hänet vierashuoneen sängylle nukkumaan.

    -Niin, Saara, mennäänkö katsomaan nyt niitä pentuja? Milla kysyi. Äiti jäi mieluummin lukemaan naistenlehtiä ja siemailemaan kahvia.

 Saara nyökkäsi haluamatta vaikuttaa liian innostuneelta. Milla johdatti hänet huoneeseen, johon oli rakennettu iso pentulaatikko ja jonka seiniä kiersivät hyllyt täynnä pokaaleja, ruusukkeita ja kunniakirjoja.

 

 Pentulaatikossa inisi neljä karvaista palloa, jotka näykkivät rasittuneen emon nisiä ja kiipeilivät tämän päällä. Emon nimi oli Sunshines Blast, tuttavallisemmin Bella. Se alkoi heiluttaa häntäänsä ja siirtyi ilomielin pois pentujen luota suoraan Millan syliin.

 Saara nosti yhden pennuista käteensä, se mahtui istumaan hänen kämmenelleen aivan hyvin. Pentu nuuhki ympäriinsä ja yritti purra Saaran peukaloa. Se oli kamalan suloinen vielä lyhyessä turkissaan ja sinisissä silmissään.

    -Olen keksinyt näille jo nimiä, toi sun kädelläsi on Carlos, tuo tummin on Sweety, nukkuva on Jalla ja viimeinen on Hurme, Milla esitteli ylpeänä. Saara oli melkein heti valmis vain ottamaan Carloksen omakseen. Se oli selvästi pentueen kaunein, vaikkei Saara yorkkeja niin hyvin tuntenutkaan.

  Yhtäkkiä ovikello soi. Bella, Lulu ja Toffee ryntäsivät ovelle räkyttäen.

    -Ai, se on varmaan Paula! Milla ilahtui ja avattuaan oven esitteli Saaran noin kolmetoistavuotiaalle tytölle, jolla oli lyhyet mustat hiukset. Paula kätteli Saaraa omituisesti.

    -Paula on tulossa hakemaan toista meiän hovawartpennuista pois. Ne onkin jo yhdeksänviikkoisia, luovutusikä,Milla aloitti ja Saaran sisällä lainehti. Hovawarteja? Nehän oli niitä kauniita palveluskoiria!

    -Onko teillä vielä hovawartejakin? Saara keskeytti kiljahtaen. Paula katsoi häntä ihmeissään ja Milla nyökkäsi. Saara halusi semmoisen. Aivan varmasti.

 

 Hovawartit olivat omassa häkissään pihan laidalla. Pennut oli tuotu Millalle eräältä kasvattajalta, joka oli halunnut ne pois jaloista, koska ne olivat ylittäneet luovutusiän. Ne touhottivat ja tappelivat puruluusta, kunnes huomasivat jonkun lähestyvän. Toinen pennuista, kokonaan musta, hyppäsi rautaverkkoa vasten ja toinen, joka oli musta ruskein merkein, toi lelunsa näytille. Ne olivat todella kauniita ja älykkään näköisiä.

    -Paula on varannut jo tuon mustan pennun, mutta Iines on vielä vapaa, Milla kertoi ja tällä kertaa Saara hyppäsi oikeasti ilmaan riemusta ja halasi Millaa innoissaan. Paula hymyili ja kysyi missä Saara asui.

    -Rastilassa, Helsingissä, Saara sanoi ja meni aitaukseen taputtelemaan tulevaa koiraansa.

Paula kertoi asuvansa Marjaniemessä, aivan Itäkeskuksen lähellä. Sillä oli kultainennoutaja Kaapo ja nyt sitten Vissla, joksi Milla oli hovawartnartun nimennyt. Paula vaikutti kivalta ja antoi numeronsa, että Saara voisi soitella, jos saisi Iineksen omakseen. Sitten Paula otti Visslan, vei sen autoon ja hän ja hänen isänsä ajoivat pois.

 

  Iines oli unelmapentu. Se oli luottavainen ja tuli heti rapsuteltavaksi ja raahasi lelujaan Saaralle.

Saara leikki sen kanssa ja kuvitteli jo itsensä ja Iineksen näyttelyiden ryhmäkehässä tai agilityradalla yleisön taputtaessa. Samassa äiti tuli pilaamaan hänen kuvitelmansa.

    -Mikä ihme tuo on? äiti ihmetteli ja katsoi Iinestä kuin halpaa makkaraa. Saara nosti Iineksen syliinsä, mutta pentu räpiköi heti vapaaksi.

    -Se on Iines, yhdeksänviikkoinen hovawartpentu, mun uusi koira! Saara sanoi varmasti ja avasi äidille häkin oven. Äiti pudisti päätään.

    -Tuonko sinä nyt sitten haluat? Eikö semmoinen pieni koira olisikin parempi? äiti vilkaisi anovasti Millaan, joka sanoi:

    -Hovawart on lempeä ja älykäs koira, joka sopisi varmasti Saaralle. Sen kanssa voi harrastaa paljon paremmin kuin pienen yorkin ja sitähän Saara haluaa.

 

 Äiti näytti kärsivältä. Se oli selvästi kuvitellut koiraksi pientä sohvatyynyä, joka pitäisi viedä ulos kerran päivässä ja jota ei sisällä edes huomannut. Tai ainakin Iines oli sen kuvitelmien vastakohta. Iines istui maahan paikalleen ja haukotteli suureleisesti.

    -Kuinka iso tuosta sitten kasvaa? äiti kysyi. Se ei halunnut kauniiseen kotiinsa mitään hevosenpuolikasta.

    -Narttu kasvaa noin kuusikymmentäsenttiseksi, Milla tuumi. Äiti kokeili kädellä maasta ja kauhistui kokoa. Se kaivoi kynnenalusiaan ja tuijotti herkeämättä Iinestä, joka oli väsynyt aamun leikeistä ja alkoi käydä nukkumaan. Saara silitteli sitä hiljaa. Jos hän ei saisi Iinestä, niin hän ei ottaisi mitään koiraa. Ei edes Carlosta.

 Milla ojensi Saaralle nahkaremmin ja Saara pujotti sen Iineksen kaulaan. Iines oli jo aivan poikki, se haukotteli ja käveli hitaasti pihan poikki.

    -Voittehan te sitten tuoda sen takaisin, jos sen pito ei onnistu, Milla ehdotti äidille, joka epäili vieläkin. Iines ei kyllä maksaisi kuin viisisensataa euroa.

 Saarasta tuntui mahtavalta taluttaa Iinestä, vaikka koira olikin puolikuollut ja halusi päästä nukkumaan.

 Sopimuksenteon jälkeen Milla antoi Saaralle pari pussia penturuokaa, lainasi kuljetuskoppia automatkalle ja nosti Iineksen sinne. Äiti huokaisi ja mutisi jotain takaisin tuomisesta, mutta Saara sulki korvansa. Iines oli ja pysyi hänellä.

 

    -Meidän on pakko mennä ostamaan Iinekselle tavaroita, Saara keksi, kun he ajoivat Itäkeskuksen ohi. Äiti ohjasi auton suureen parkkihalliin, ojensi Saaralle vastentahtoisesti viisikymmentä euroa ja jäi autoon vartioimaan nukkuvia Petriä ja Iinestä.

 Saara juoksi hissiin ja muisti samassa Faunattaren sijaitsevan parkkikerroksessa. Hän astui hiljaiseen kauppaan ja meni koiratarvikehyllyn luo. Hän valitsi nopeasti kaksi rautaista ruokakuppia ja pyysi myyjältä sopivia valjaita hovawartin pennulle. Myyjä ojensi hienot nahkaiset Jokke-valjaat ja niihin sopivan hihnan. Saara osti Iinekselle vielä kaksi puruluuta, makupaloja ja harjan.

 Maksettuaan tavarat hän kiirehti takaisin autolle, hyppäsi etupenkille ja näytti äidille ostoksiaan.

    -Olivatko puruluut ja makupalat aivan välttämättömiä? Ja millä sä ajattelit leikata sen kynnet? äiti alkoi heti jankuttaa. Saara lupasi lainata kynsisaksia Sviinalta.

 

 Kotona Iines vilkuili hädissään ympärilleen ja nuoren nartun kaikki itsevarmuus oli poissa. Se käveli parketilla varovasti ja nuuhki jokaisen huonekalun erikseen. Kun isä yritti taputtaa sitä, se paljasti hampaansa ja laittoi hännän koipien väliin. Isä kohautti olkapäitään ja jätti Iineksen rauhaan. Saara laittoi Iineksen kupit ja vanhan viltin portaiden alle, siellä olisi koiran oma paikka.

 Petri ei välittänyt Iineksestä kovasti ja ensimmäisen innostuksen jälkeen se meni leikkimään pihalle autoillaan. Saara huokaisi helpotuksesta, sillä Iineshän oli oikeastaan hänen koiransa.       

  Kun Iines oli nuuhkinut joka paikan, sille tuli nälkä ja se söi kupillisen penturuokaa hotkien. Sitten Saara kantoi sen ulos ja käveli sen kanssa varovasti korttelin ympäri. Iines nuuhki paikkoja ja teki asiansa lopulta keskelle tietä. Saara oli tietysti unohtanut ostaa kakkapusseja ja hän nosti jätöksen kepillä sivuun.

    -Hei! Saara! Sviina heilutti tien toiselta puolelta koiriensa kanssa. Iines tuli hulluksi ja meinasi valjaistaan huolimatta tukehtua vetäessään Sviinaa kohti. Saaralla oli täysi työ pitää köhivä koira aisoissa.

 Sviinalla oli mukanaan Pekko ja Jenni, jotka nuuskivat pentua hetken ja menettivät sitten mielenkiintonsa narttuun. Iines taas hyppäsi Sviinaa vasten ja haukahti pari kertaa. Saara häpesi sitä ja veti sen rajusti alas. Iines katsoi Saaraan kuin hymyillen ja heiluti häntäänsä vimmatusti.

    -Ai kenes koira tämä on? Sviina kysyi katsellen hinkuvaa ja läähättävää Iinestä. Saara myönsi ylpeästi omistavansa Iineksen. Sviina ilahtui:

    -Aijaa? Mikset tänään kertonut kun tavattiin?

 Saara mumisi jotain ja kohautti olkapäitään. Hän ei halunnut paljastua vasta-alkajaksi.

Onneksi Sviinan piti mennä ja Saara jatkoi matkaansa kotiin päin.

 Iines veti kamalasti. Saara päätti ilmottautua seuraavalle Itä-Helsingissä pidettävälle pentujen tottelevaisuuskurssille. Netistä saisi varmasti lisätietoja.

 

 Kotona Saara näytti Iinekselle tämän oman paikan ja lähti yläkertaan nukkumaan. Vessassa ollessaan hän kuuli omituista kolinaa ja riensi huoneeseensa samaa aikaa äidin kanssa. Iines oli hypännyt sängylle ja pudottanut samalla kirjapinon lattialle.

    -Tuo koira ei sitten nuku sängyssä! äiti komensi ja Saara vei Iineksen takaisin alakertaan. Hän näytti pennulle puruluuta ja heitti luun koiran pedille. Iines riensi järsimään luuta viltille ja Saara lähti takaisin yläkertaan. Kohta Iines oli kuitenkin taas hänen huoneessaan, istumassa luu suussa sängyn vieressä.

    -Äiti, mä otan Iineksen mun huoneeseen nukkumaan, Saara ilmoitti ja kantoi koiran tavarat sänkynsä viereen. Iines alkoi taas syödä luuta ja nukahti pian viltille kuolainen luu vieressään.

    -Hyvää yötä, kullat, äiti kuiskasi ovenraosta.

 

 

  Kello oli puoli yhdeksän, kun Saara heräsi Iineksen tökkimiseen. Koira seisoi sängyn vieressä kahdella jalalla ja inisi. Sillä on varmasti nälkä, Saara ajatteli, kunnes tunsi nenässään pistävän hajun. Tietysti. Iines oli herännyt ja pissannut lattialle. Pentu ei tietenkään ollut vielä sisäsiisti. Saara kuivasi ja desinfioi lattian, ettei äiti suuttuisi. Sitten hän antoi Iinekselle ruokaa ja vei sen ulos.

 Maa oli pihalla vielä kostea. Saara sulki portin ja päästi Iineksen juoksemaan vapaana pihalla. Pentu hyppi ja loikki liukkaalla nurmikolla. Se löysi Petrin kumipallon ja pureskeli sen rikki ennen kuin Saara ehti kissaa sanoa. Saara viskasi pallon roskikseen, ei Petri kuitenkaan mitään huomaisi.

 Iinekselle pitäisi ostaa omia leluja, kynsisakset, lisää ruokaa, kaiverruttaa pantaankiinnitettävä laatta ja pentu pitäisi viedä rokotuksiin ja koirakouluun. Ensimmäisen kerranhan pentu rokotetaan kahden tai kolmen kuun ikäisenä, sitten taas kuukauden päästä ja sitten vuoden ikäisenä. Iinestä pitäisi myös viedä mahdollisimman paljon erilaisiin paikkoihin, kuten metroon ja kauppoihin.

 Saara suunnitteli soittavansa Paulalle, sehän oli suunnilleen samassa tilanteessa Visslan kanssa. Eikä Saara muutenkaan tuntenut Helsingistä vielä ketään. Hän kaivoi Paulan puhelinnumeron taskustaan ja meni sisälle jättäen oven auki Iinekselle. Kello oli hieman yli yhdeksän, äiti keitti kahvia keittiössä ja tervehti Saaraa ystävällisesti.

    -Huomenta, missäs meiän haukku on? se haukotteli ja venytteli käsiään jääkaapin edessä. Saara osoitti pihalle ja näppäili lankapuhelimeen Paulan numeron. Äiti meni pihan ovelle huutelemaan Iinestä, joka jolkotti sen luokse häntää heiluttaen. Äiti leperteli sille ja veti sen sitten sisälle. Saara näki sen hakevan pyyhkeen ja kuivaavan pennun jalat. Oikea koiranomistaja.

    -Seppo, miesääni vastasi puhelimessa. Takaa kuului koiran haukuntaa ja Paulan ääni.

    -Täällä on Saara, onko Paula siellä? Saara kysyi ystävällisesti. Mies hymähti jotain ja kohta toisessa päässä olikin Paula:

    -Moi! Saitko sä Iineksen? 

    -Sain, voi se on ihana! Mutta kuule, tulisitko sä tänään mun kanssa Itikseen ostamaan tarvikkeita Iinekselle? Ottaisit Visslan mukaan, Saara ehdotti innoissaan.

    -No okei, tavataan yhdeltä Tallinnanaukiolla, Paula myöntyi. Saaralla ei ollut hajuakaan mistään Tallinnanaukiosta, mutta kai hän voisi katsoa kartasta.

    -Sovitaan niin. Moikka, Saara sanoi ja sulki puhelimen. Iines joi vettä hänen takanaan ja äiti kahvia. Se tarvitsi päivittäisen kofeiinikiintiönsä, muuten siitä tulisi ärtyisä.

 

    -Kuka se oli? äiti halusi heti tietää. Se oli niin ärsyttävää. Aina se kysyi. Kuka? Miksi? Se halusi tarkat tiedot kaikesta.

    -Se oli Paula, Iineksen veljen omistaja. Mä tapaan sen tänään Tallinnanaukiolla, me mennään ostamaan tavaroita koirille, Saara selvitti. Äiti kurtisti kulmiaan.

    -Justiinsa eilen sä ostit melkein viidelläkymmenellä eurolla tavaroita! Eikö se jo riitä? se ihmetteli. Saara murahti ja rapsutti Iinestä.

    -Sehän tarvii vaikka mitä vielä. Kynsisakset, nimilaatan, leluja ja näyttelyhihnan, Saara luetteli.

Äiti laittoi kädet lanteilleen ja tuijotti Saaraa.

    -Niin joo. Vai että näyttelyhihnankin vielä? Kuka sitä sinne näyttelyyn vie, saanko kysyä? äiti kyseli ja hymyili tietävästi. Saara osoitti itseään rintaan:

    -Mä. Meidän pitää vaan varata sille aika rokotuksiin ja kahdeksankuukautisena sen voi viedä näyttelyyn pentuluokkaan!

 Äiti levitti kätensä ja nyökkäili. Se ei selvästikään uskonut Iineksen näyttelytulevaisuuteen.

    -Hyvä on. Saat vielä viisikymppiä, mutta se sitten riittää. Tietysi rokotukset tulee erikseen, äiti myöntyi ja alkoi kattaa pöytää. Saara tunsi voittaneensa jotain.

 

 

  Bussipysäkillä Saara vilkuili aikatauluja. Seuraava bussi tulisi viiden minuutin päästä. Iines oli juuri syönyt, nukkunut ja tehnyt asiansa, joten se oli virkeä ja heilutti häntäänsä nuuskiessaan bussipysäkin tolppaa. Pian bussi kaarsi pysäkille ja Saara astui varovasti sisään vetäen Iinestä perässään. Koira laittoi hännän koipiensa väliin ja katsoi Saaraa peloissaan. Saara käveli bussin takaosaan ja painoi Iineksen penkin alle makuulle. Koira inisi koko matkan, ja aina ovien avautuessa se yritti rynnätä ulos.

 Onneksi matka ei ollut pitkä ja Itäkeskuksessa Saara riensi äkkiä ulos bussista, sillä Iinekselle oli tullut pelosta hätä. Se pissasi metroaseman viereiseen pensaaseen ja oli sen jälkeen taas normaali. Se poukkoili lauantain ihmisvilinässä edestakaisin, vaikka Saara yritti pitää remmin mahdollisimman lyhyenä. Välillä koira tunki päänsä ihmisten ruokakasseihin tai nuolaisi jonkun lapsen kättä ohimennen. Tallinnanaukiolla Paula odotti jo makuullekäsketyn Visslan kanssa. Vissla alkoi heiluttaa häntäänsä nähdessään Iineksen, mutta ei noussut ennen kuin Paula antoi luvan.

    -Sähän oot jo ehtiny kouluttaa Visslaa! Saara oli ihmeissään. Pennut painivat innoissaan keskellä aukiota ja ihmiset hymyilivät kävellessään ohi. Paula nyökkäsi.

    -Mä oon käyny Millan luona monta kertaa katsomassa sitä ja kouluttanut ohella. Vetämistä mä en kyllä vielä oo saanu karsittua pois, se naurahti ja he lähtivät kävelemään kohti Faunatarta hyppelevät pennut edellään.

 

 

    -Faunatar on ehkä ainoa kauppa koko Itäkeskuksessa, mihin saa tuoda koiria, Paula sanoi  harmistuneena. Tytöt kävelivät ympäri kauppaa pitäen koiria pitkissä remmeissä.

    -Tämmöset kynsisakset mä ostan, Saara otti hyllystä vihreät pyöreäpäiset sakset. Paula tutki leluhyllyä. Vissla nappasi kumisen luun ja työnsi sitä Paulan käteen. Se halusi leikkiä ja Iineskin löysi mieluisensa lelun, sinisen kumipallon. Saaran katsellessa näyttelyhihnoja Paula kysyi:

    -Aiotko sä todella viedä sitä näyttelyihin? Se kuulosti hämmästyneeltä, aivan kuin Iines olisi maailman rumin koira.

    -Miten niin? Aion tottakai, eihän siitä muuten tiedä, voiko teettää pennut, Saara puolusteli, vaikka eihän se ollut ainoa syy. Eikä äiti antaisi teettää pentuja ainakaan heillä. Ehkä uroksen omistaja ottaisi Iineksen siksi aikaa luokseen.

    -Tietysti, mutta Vissla on ainakin pelkästään käyttökoira. Me mennään ens viikolla alkaviin tottisharkkoihin, tulisitko säkin? Paula vaihtoi puheenaihetta. Saara kohautti olkapäitään. Tottis kyllä kannattaisi, Iines osasi vain istua ja tulla luokse.

    -Hei kamoon, tulisit vaan. Ne on kaks kertaa viikossa koko kesän Vuosaaressa! Ja lopuksi on leikkimieliset kilpailut, Paula kertoi. Sen silmät hehkui innosta, se todella halusi Visslasta kunnon palveluskoiran.

   Saara myöntyi ja sovitti Iinekselle punaista näyttelyhihnaa. Se sopi pennulle hienosti. Pitäisi ehkä mennä johonkin junior handler-koulutukseen, Saara tuumi. Paula tutki kirkkaita palveluskoiraliivejä ja noutopatukoita. Vissla oli väsähtänyt ja makasi lattialla. Iines nuuhki siankorvia ja nappasi yhden suuhunsa.

    -Iines irti! Saara käski ja otti kiinni siankorvasta. Iines veti toiseen ja Saara toiseen suuntaan. Paula tuli apuun ja painoi kädellä Iineksen kuonon molemmilta puolilta. Hämmentynyt Iines irrotti otteensa ja Paula kehui sitä heti. Saara heitti siankorvan takaisin laatikkoon ja päätti tulla kurssille. Sitten nähtäisiin, kumman koira tottelee paremmin.

 

 

 

   Sää oli aurinkoinen, kun Paulan isä heitti seuraavana tiistaina tytöt ja koirat pienelle ruohokentälle Vuosaareen. Kello oli kolme iltapäivällä ja Iines oli juuri herännyt. Se veti joka suuntaan, hyppi ja pomppi ja vinkui.

  Saara oli yrittänyt opettaa sen olemaan vetämättä pysähtymällä joka kerta, kun hihna kiristyi.

Kyllä se sitten vähitellen kai oppisi, mutta vielä ei ollut tullut tulosta. Maakaamaan ja antamaan tassua käskystä se oli oppinut päivässä, mistä Saara oli hyvin ylpeä. Vissla oli enemmänkin symppis, päinvastoin kuin Iines. Vissla katseli tilannetta ensin sivusta, pohti mitä kannattaisi tehdä ja teki sitten vasta. Iines taas ryntäsi suin päin toimintaan eikä välittänyt Saaran komennoista tuon taivaallista, jos edessä oli jotain kiinnostavaa, kuten toinen koira.

  Kentällä oli neljä pentua omistajineen ja naisohjaaja, jolla oli upea berninpaimenkoira. Berni oli rauhallinen ja tyyni istuessaan kentän laidalla. Sitä ei ollut edes sidottu kiinni. Välillä omistaja käski koiran tuoda auton vierestä pallon tai patukan, ja joka kerta koira toi oikean tavaran. Sillä oli pitkä lainehtiva turkki ja nallemaiset tassut, mutta silti siinä oli jotain siroa ja kaunista. Se oli ainakin paremman näköinen kuin juuri kymmenen viikkoa täyttänyt Iines, jolla oli pumpulinen pentukarva. Iineksen tassut ja pää näyttivät olevan liian suuret pieneen rottavartaloon ja häntäkin oli vain pieni tupsu. Se roikotti kieltä ulkona ja meinasi kuristua hihnaansa puikkoillessaan eteenpäin kohti muita koiria.

  

    -Tervetuloa tottelevaisuuskoulutksen pentukurssille! Ensimmäiseksi jokainen voisi esitellä itsensä ja koiransa. Minä olen Saija ja tässä on berninpaimenkoira Kiki. Sano päivää, Kiki! kurssin ohjaaja Saija tervehti. Kiki haukahti tervehdykseksi ja nosti tassuaan. Kaikki naurahtivat tempulle ja asettuivat riviin koirineen.

  Saaran oikealla puolella rivissä oli pieni pinserinpentu ja vasemmalla Vissla, joka kuunteli ohjaajan sanoja korvat höröllä. Iines nuuski maata ja katseli ihmeissään pinseriä, joka yritti päättäväisesti päästä kauemmas siitä. Pinserin toisella puolella oli karkeakarvainen kettuterrieri, joka piti suussaan kuolaista tennispalloa.

  Esittelyn jälkeen kaikki käskivät koirat istumaan ja sitten maahan ja palkitsivat. Joidenkin koirat eivät osanneet vielä edes tulla luokse, kuten kaksitoistaviikkoinen vihikoirauros, joka karkasi ja viiletti lähellä kirkkoa, ennen kuin omistaja sai sen makupaloilla kiinni.

  Tottelevaisuusopetuksen loputtua ohjaaja vei koirat ja omistajat läheiseen koirapuistoon leikkimään. Koirat päästettiin irti ja Iines ryntäsi heti ajamaan kettuterrieriä takaa. Vissla tyytyi haistelemaan ympäriinsä ja läppäisi liian uteliasta vihikoiraa tassullaan. Pinseri kiipesi omistajansa syliin vihikoiran ahdistellessa sitä ja uikutti sieltä.

    -Onko noi hoffet jotain sukua?  kettuterrierin omistaja ihmetteli katselleessaan pentuja arvioivasti.

    -Joo, ne on sisarukset. Molemmat on Howorldsin kennelistä, Paula selitti ja oli selvästi hieman ylpeä Visslasta, joka käveli rauhallisena ympäri puistoa omistajien rapsuteltavana Iineksen riehuessa hulluna.

    -Vissla on jo aika hyvin koulutettu noin nuoreksi koiraksi, Seija kehui ja kyykistyi taputtelemaan Visslaa. Paula loisti itsekehua sanoessaan:

    -Ja se on vielä aika harvinaisen värinen, kokomusta!

Saara huokaisi. Paula oli kyllä lievästi sanottuna itserakas ihminen. Se ei säästänyt kehuja kertoessaan juttuja Visslasta. Miten se oli jo lähes sisäsiisti ja miten he olivat ilmoittautuneet syksyllä alkaviin VePe-harjoituksiin.

 Silloin Iines ja Vissla olisivat jo viisikuukautisia, Saara tuumi. Kesän loppuun tuntui olevan kamalasti aikaa. Silloin hän aloittaisi uuden koulun seitsemännellä luokalla.

 

    -Me lähdetään mökille torstaina, otetaanko Iines mukaan? äiti kysyi iltapalalla. Saara kurtisti kulmiaan. Mikä päivänselvä asia! Eihän kymmenenviikkoista pentua yksin kotiin jätettäisi!

    -Tottakai otetaan! Mitä sä oikein luulit? Että jätetään Iines tänne neljäksi päiväksi yksin vai? Käytä aivojasi, Saara tulistui. Äiti alkoi korjata astioita pois.

    -Minä vaan varmistin, ettei tule väärinkäsityksiä, se urputti loukkaantuneena. Aina sama juttu. Jos se kysyi jotain tai sanoi väärin ja sen korjasi, niin tuli kauhea puhelakko ja valitus. Isä tuli portaita alas ja törmäsi äitiin matkalla.

    -Varoisit sinäkin vähän! Iines taitaa tässä talossa olla ainoa, joka ei loukkaa toisia, äiti valitti ja purjehti yläkertaan. Isä kohautti olkapäitään. Saara kiirehti nukkumaan Iines kintereillään. Pentu taisi arvata hänen mielialansa. Ne ei saa erota. Ei saa.

  

 

   Saara ja Iines luistelivat pitkin sateen kastelemaa nurmikkoa. He harjoittelivat torstain harkkojen perusliikettä, seurausta, Seijan valvovan silmän alla. Muut ryhmäläiset söivät pullaa ja mehua ja sää lämpeni yhä.

    -Nyt palkitset! Ei liian myöhään, oikea ajoitus on kaiken aa ja oo, Seija jankutti Saaralle, jota oli alkanut kismittää. Iines oli aivan liian väsynyt oppimaan mitään, se hidasteli, pysähteli ja tylsistyi ainaiseen ravaamiseen. Se osasi seurata, mutta ajankohta oli huono sen todistamiseen. Ja todistaminen on tärkeää, koska sen perusteella Seija päättäisi, saisiko Iines osallistua seurojen välisiin pentukilpailuihin kuukauden päästä. Saara oli innoissaan, mutta Iines ei. Nytkin se ravasi häntä alhaalla ja korvat luimussa pitkin ruohokenttää ja tökki Saaraa anovasti. Saara yritti saada sen edes hieman innostumaan ja käevelemään jotenkin hänen vieressään, mutta Iines väsyi siitä yhä enemmän ja loppujen lopuksi se jämähti istumaan ja haukotteli kuuluvasti. Seija juoksi heidän luokseen.

    -Ensi harkoissa sitten, okei? se pahoitteli ja Saara jäi seisomaan sen juostessa muiden ryhmäläisten luo. Saara vilkaisi Iinekseen, joka kävi makuulle ja nuoleskeli märkiä tassujaan.

    -Saara, mun isä voi heittää sut! Paula huusi kentän reunalta ja viittoi punaista autoa, joka oli kaartanut kentän viereen. Vissla istui kiltisti Paulan vieressä. Se oli taas ylittänyt kaikkien odotukset harkoissa, osannut liikkeet täydellisesti ja voittaisi varmasti kilpailun. Iines taas ei. Ja tänään olisi rokotus ennen mökille lähtöä. Siitä pitäisi tulla Iinekselle mahdollisimman myönteinen kokemus. Saara kaappasi Iineksen syliinsä ja juoksi tihkusateessa Paulan isä autolle.

 

 

  Eläinlääkärin odotushuone oli tunkkainen ja pieni omakotitalon eteinen. Iines vinkui kuljetuskopissaan ja isä naputteli hermostuneena seinää sormillaan. Pian ovi aukesi ja eläinlääkärin apulainen kantoi nukkuvan labbiksen omistajan autoon. Iines vinkui yhä enemmän omistajan kävellessä ohi ja Saara yritti turhaan toppuutella sitä.

    -Tulkaa sisään vain, naiseläinlääkäri oli täyttä hymyä. Iines haukahti heidän astuessaan sisään vastaanotolle. Se haistaa pelon, Saara oli lukenut.

    -Ja kukas meillä täällä on? lääkäri kysyi ja avasi kiiltävälle pöydälle nostetun kopin oven varovasti. Sen rinnassa olevassa merkissä luki A. Miksanen, eläinlääkäri.

    -Siellä on howavartpentu Iines, joka tarvitsisi rokotukset, Saara sanoi mielestään liiankin virallisesti. Miksanen houkutteli Iineksen ulos kopista ja nosti sen sitten vaaalle. Pentu pyrki vapaaksi ja  kellahti sitten alistuvasti selälleen Miksasen katsoessa vaaan lukemia.

    -Laiha pentu, vain yhdeksän kiloa ja sehän on jo kymmenen viikkoa, A. Miksanen mutisi ja mittasi sitten rokotteet. Jos Iines oli ollut hädissään ennen vastaanotolle tuloa, niin nyt se oli hysteerinen. Se vikisi ja rimpuili Saaran pitäessä sen niskanahasta kiinni rokotuksien aikana. Kun neula kosketti pennun ihoa, se parahti ja paljasti naskalihampaansa. Eläinlääkäri ei välittänyt, jatkoi vain rokottamista ja antoi Iinekselle makupalan sen jälkeen. Saara tunki kauhistuneen pennun takaisin kuljetuskoppiin ja kantoi sen pihalle. Isä maksoi laskun ja tuli perässä.

    -Iineshän pelkäsi kuollakseen, isä totesi ja käynnisti auton Saaran istuessa takapenkillä Iines kuljetuskopissa vierellään.

    -No ei se mikään ihme ollut, Saara sanoi. -Se nainenhan käsitteli Iinestä kuin lelua!

Isä nyökkäili. Sen isoisä oli ollut eläinlääkäri maalla, ja isä tiesi ainakin jotain siitä työstä.

    -Mutta eihän ne jokaiseen potilaaseen ehdi millään tutustua. Eli yleensä siinä käy näin, että eläin pelästyy vieraan käsittelyä ja alkaa pelätä eläinlääkäriä, isä mutisi. Saara vilkaisi Iinestä, joka oli jo rauhoittunut, mutta vilkuili silti ympärilleen kuin peläten, että A. Meskanen hyppäisi jostain piikittämään sitä.

 Jos Iinestä alkaisi viedä näyttelyyn, se pitäisi totuttaa ventovieraiden käsittelyyn. Kai jossain pidettäisiin junior handler-kursseja, pitäisi vain etsiä. Olihan Saara jo kokeillut näyttelyremmiä Iinekselle, ja se olikin onnistunut ihan hyvin, mutta näyttelyyn vieminen oli eri asia. Jos vaikka veisi Iineksen tottumisen vuoksi johonkin kaikkien rotujen näyttelyyn katsomaan. Siellä se tottuisi tunnelmaan ja hälinään eikä hermoilisi niin paljon, kun sen ensimmäinen näyttely tulisi.

 

 

  Mökillä oli samanlaista kuin aina ennenkin. Pensaissa oli raakoja marjoja, katolla mätiä lehtiä ja saunan lukko oli ruostunut melkein hajalle. Äiti alkoi heti purkaa tavaroita ja valmistaa ruokaa, isä leikkasi nurmikon ja korjasi kottikärryt. Petri kaivoi vanhat lelut varastosta ja rakensi kivistä niille linnoituksia. Yleensä Saara olisi levittänyt viltin nurmikolle, lukenut hyvää kirjaa ja napostellut jotain pientä, mutta nyt hänellä oli Iines. Se hullaantui metsän tuoksuista ja jaksoi nuuskia yhtä paikkaa viisi minuuttia.

    -Päästä Iines irti, ei täällä kukaan liiku! äiti kehotti ravistellessaan koko talven sisällä lojuneita mattoja. Saara ei kuitenkaan uskaltanut, metsässä oli kettuja ja karhuja ja Iines ei kuitenkaan totellut vielä tarpeeksi hyvin. Hän haki liiteristä kymmenen metriä pitkän köyden, sitoi sen Iineksen valjaisiin ja toisen pään tyhjään pyykkinaruun, joka oli pingoitettu puiden väliin. Siinä oli alkeellinen juoksunaru Iinekselle, joka pääsi liikkumaan vaivattomasti isolla alueella sotkeutumatta mihinkään. Saara toi sille vesikupin puun viereen ja heitteli Iinekselle sen palloa. Iines juoksi innoissaan pallon luo, otti sen suuhunsa ja alkoi sitten juosta ympäriinsä ylpeänä pallostaan. Saara yritti houkutella Iinestä luokseen, mutta se lähti eri suuntaan, kunnes naru loppui ja Saara käski sen irrottaa. Näin leikki jatkui ja pian Iines oppi, että tuotuaan pallon Saaralle se heitettiin uudestaan. Joskus se kuitenkin kokeili ja lähti viipottamaan pallon kanssa metsän suuntaan. Se joutui kuitenkin palaamaan, koska naru ei riittänyt.

    -Te saatte Iineksen kanssa nukkua saunalla, me muut nukutaan mökissä, isä sanoi lehtensä takaa. Äiti käveli juuri pihan poikki ja oli menossa tiskaamaan.

    -Jaaha! Että annat oman lapsesi nukkua tuolla ampiaisten ja homeen valtaamassa hökkerössä, kun itse kuorsaat juuri remontoidussa mökissä? äiti sätti. Saarasta se ylireagoi taas, niin kuin se oli ylireagoinut viimeiset neljäkymmentäkolme vuotta.

    -Kyllä mä voin nukkua siellä! Saunakammarissa on mukava nukkua, Saara väitti. Olihan se osaksi totta, mitä nyt pari ampiaista pörräsi katossa. Eikä Saara tietenkään halunnut äidin ja isän välille riitaa, ei näin pingottuneessa tilanteessa.

    -Jos Saara haluaa siellä nukkua, niin kai hän saa? isä ei ollut edes korottanut ääntään saati laskenut lehteä alas.

    -Nyt saa luvan riittää! Molemmat minua vastaan, kyllä mä ymmärrän! Nukkukoon Saara missä haluaa, mutta sinä et mun kanssa samassa huoneessa nuku! äiti karjui itku kurkussa osoittaen isää ja rymisti takaisin sisälle jättäen tiskitavarat keskelle nurmikkoa. Isä paiskasi lehtensä maahan ja juoksi äidin perään. Saara istui pihakeinuun ja nieleskeli kyyneleitä. Nyt ne ihan varmasti eroaa, hän ajatteli ja nousi irrottamaan Iineksen pyykkinarusta lähteäkseen metsään lenkille.

 

  Metsässä tuoksui ihanalta, äskeinen riita ja kaikki muukin tuntui olevan niin kaukana. Saara oli ottanut makupaloja mukaan testatakseen Iineksen tottelevaisuutta. Iines meni koko köydenmitan päässä edellä ja nuuski maata innoissaan. Välillä se nappaili puunrungolta muurahaisia suuhunsa tai jäi tuijottamaan lintua puussa.

    -Iines! Saara kutsui koiraansa tavallista kimeämmällä äänellä. Koira ei hievahtanutkaan, jatkoi vain puuhiaan.

    -Iines? Tänne, tyttö! Saara kutsui uudestaan ja tällä kertaa Iines jolkotteli hänen luokseen. Saara antoi sille makupalan ja käski sitä sitten istumaan. Iines tuijotti makupalaa herkeämättä ja kävi suoraan makuulle. Saara toisti sanaa istu kunnes Iines turhautui ja istui ollakseen lähempänä makupalaa.

    -Hyvä tyttö! Saara kehui. Samassa pusikossa rasahti kovaa ja Iines nousi seisomaan jokainen lihas jännittyneenä. Pensaasta pomppasi iso tummanharmaa pystykorva, jolla oli kippura häntä ja kaulassa punainen panta. Se alkoi heti nuuhkia pelotonta Iinestä, joka ei edes vaivautunut alistumaan sen edessä. Saaraa alkoi pelottaa, kun kohta polkua pitkin tuli toinen samanlainen, hieman vaaleampi vain. Ne molemmat nuuskivat Iinestä, joka nuuski niitä ja sen häntä vispasi kuin viimeistä päivää. Pystykorvien omistajaa ei kuulunut ja vaaleampi koira tuli Saaran luo rapsuteltavaksi. Se nojaili Saaraan ja lähti sitten polkua eteenpäin. Tummempi koira seurasi sitä ja juuri niiden lähdön jälkeen polun reunaan ilmestyi kolmaskin, se oli kaikista tummin ja isoin.   

  Sen takana käveli noin viisitoistavuotias poika, joka vihelteli ja potki sammalta saappaillaan. Huomatessaan Saaran se vihelsi kimakasti ja kaikki kolme koiraa tulivat juosten sen vierelle.

    -Mä en ookaan ennen nähnyt sua ja sunkoirako toi on? poika naureskeli. Saara kurtisti kulmiaan ja Iines veti köydessään hinkuen pojan suuntaan.

    -Mä oon Eppu, poika esitteli ittensä ja tuijotti halveksivasti Iinestä, joka kellahti selälleen pystykorvien nuuhkiessa sitä.

    -Mä oon Saara ja toi mun hovawart on Iines, Saara kertoi. Hän oli epäillyt, ettei poika olisi tunnistanut Iinestä hovawartiksi, koska ei itse tunnistanut sen koirien rotua. Joku pystykorva, niihin Saara ei ollut paneutunut.

    -Nää upeat jämtlantilaiset on uros Shaki ja nartut Lordi ja Timme, Eppu sanoi osoittaen ensin isointa koiraansa, sitten toista tummaa ja lopuksi vaaleinta. Jämtlanninpystykorvia siis, Saara tuumi.

    -Mitäs sä täällä teet? Teilläkin taitaa olla mökki täällä lähellä? Eppu kysyi omituisen kiinnostuneena. Saara osoitti peukalollaan taakseen.

    -Oon ihan kesälomaa viettämässä, me ollaan täällä sunnuntaihin, Saara huomasi kertovansa.    

  Häntä miellytti pojan ulkonäkö, sillä Epulla oli luonnollisen ruskettuneet kasvot ja auringossa vaalennut tukka. Saara inhosi vetyperoksidiblondeja ja muutenkin värjättyjä hiuksia. Eikö ihminen voi olla luonnollinen? Hän huomasi miettivänsä omaa ulkonäköään ja miellyttikö se Eppua. Saara hipaisi tummanruskeita piikkisuoria hiuksiaan ja nenänsä kaarta. Hänellä oli aivan pieni pystynenä, vihreät silmät ja ohuet huulet. Pisamiakin oli alkanut ilmestyä, ne olivat Saarasta kauniita. Hän ei voinut sanoa olevansa kaunis, mutta miellyttävän näköinen ehkä.

  Eppu kyykistyi rapsuttamaan Iinestä, joka oli aivan neulasten peitossa kierittyään maassa. Se heilutti häntäänsä niin, että koko peräpää heilui ja Eppu nauroi sille iloisesti. Saara hymähti ja ehdotti sitten:

    -Kävellään metsässä.

  Eppu nousi ja vihelsi koiransa seuraamaan. Ne juoksivat edelle, pysähtelivät ja juoksivat sitten kilpaa. Shaki haukkui kumeasti pelkästä juoksemisen ilosta. Eppu hyppeli kivillä kompastellen ja vilkuili sivusilmällä Saaraa, joka käveli hämmästyneen Iineksen kanssa.

    -Päästä Iines irti, ei sille mitään käy, Eppu sanoi huolettomasti, aivan kuten äiti. Saara epäröi, mutta päästi Iineksen sitten juoksemaan muiden koirien kanssa. Se haukkui kimeästi ja jäi välillä muiden jalkoihin. Se nousi kuitenkin taas ja hyppi Lordin pään ympärillä nuoleskellen sen huulia. Saara ihasteli Shakia, joka totteli mahtavasti. Lisäksi se oli omalla tavallaan kaunis, ehkä enemmän uljas ja komea.

    -Harrastatteko te metsästystä? Saara kysyi painostavan hiljaisuuden rikkomiseksi. Eppu nyökkäsi.

    -Mun isä harrastaa Shakin ja Lordin kanssa, Timme on vasta aloittelija. Shaki on pohjoismaiden muoto-ja metsästysvalio, kohta varmaan muidenkin maiden! se selitti innoissaan. Saara ilahtui, että Eppu harrasti näyttelyitä. Jos Paulaa ei saisi mukaan näyttelyihin, niin Epun ainakin.

    -Missä sä siis asut? Saara kysyi.

    -Vantaan Martinlaaksossa, Eppu sanoi huokaisten.

    -Vaikka olisi paljon ihanampaa asua täällä! se jatkoi. Saara nyökkäsi myötäillen. Eppu asui sentään pääkaupunkiseudulla, he voisivat tavata joskus koirien merkeissä. Jos Eppu edes haluaisi tavata enää.

    -Tuu meiän mökille käymään, ehit nähä Shakin ja Lordin pentuja, ne myydään ens viikonloppuna, Eppu kehotti ja kääntyi haarautuvalla polulla vasempaan.

 

 Pian he ilmestyivät puron yli hypättyään ison hirsimökin pihalle, missä nelikymppinen nainen grillasi ja mies sahasi puita. Eppu tervehti heitä ja käveli mökin taakse. Siellä oli iso aitaus, jossa viisi jämtlanninpystykorvanpentua nukkui likaisten ruokakuppien vieressä.

    -Ne on nyt kahdeksanviikkoisia eikä Lordi kestä niitä enää, Eppu naureskeli.

 Lordi tosiaankin pysytteli kaukana aitauksesta päinvastoin kuin Iines, joka käveli aitauksen ulkopuolella ja katseli ihmeissään pieniä keriä, jotka tuhnuttivat unta nähdessään.

 Samassa pennut heräsivät ja alkoivat heti leikkiä rajusti. Iines haastoi vaalean pennun leikkiin aidan eri puolelta ja Epun pyynnöstä Saara nosti Iineksen aitaukseen. Pentue kävi yhteistuumasta joukosta erottuvan Iineksen kimppuun, repi sitä korvista ja kiipesi selkään. Iines säntäsi peloissaan karkuun ja huusi kuin viimeistä päivää. Se olisi ensi tiistaina yksitoistaviikkoinen ja sitä seuraavalla viikolla kolmikuinen.

  Lopulta pentue jätti Iineksen rauhaan lukuunottamatta vaaleaa ruipeloa narttua, joka roikkui sinnikkäästi Iineksessä. Se hyökkäsi aina uudelleen Iineksen juuri päästessä siitä eroon ja Iines selvästi vihasi pentua. Se murahti rääpäleelle, mutta se ei tehonnut. Lopuksi Iines kävi nartun kimppuun ja retuutti sitä niskasta pitkin nurmikkoa. Rääpäle luuli sitä leikiksi ja puraisi Iinestä jalasta. Saara nosti hätää kärsivän Iineksen syliinsä Epun nauraessa vieressä.

    -Me syödään nyt, meetkö sä kotiin? Tai voithan sä meidänkin kanssa syödä, Eppu iski silmää. Saaralle tuli epämukava olo. Syömään noin vain vieraan perheen kanssa. Kai se kävisi, olisi vain epäystävällistä sanoa ei.

    -Kyllä mä voin tulla, Saara hymyili ja sitoi Iineksen taas puuhun kiinni. Pentu meni kerälle ja nukahti tyytyväisenä.

   Epun vanhemmat kattoivat pöytää ja aikuiset koirat makoilivat puiden varjossa. Eppu viittasi Saaraa istumaan viereensä ja ojensi hänelle mehua. Pian vanhemmatkin istuivat ja alkoivat jakaa perunoita, silliä ja maustevoinokareita.

    -Mikäs sun nimi olikaan? Epun isä kysyi ojentaessaan perunakulhoa. Se oli pitkä ja harmaahiuksinen ja sen nenä oli varmasti joskus murtunut.

    -Saara, Saara sanoi hiljaa ja latoi perunoita lautaselleen. Ei pitäisi antaa liian ujoa, muttei myöskään liian kovaäänistä kuvaa itsestään.

    -Ja teillä on kanssa mökki tässä lähellä vai? Ahaa, no onpa mukavaa. Teillä onkin sitten Epun kanssa ihan yhteinen koiraharrastuskin, Epun äiti oli täyttä hymyä. Sillä oli pitkät vaaleat hiukset ja kaksoisleuka paljastui hymyn yhteydessä. Saara nyökkäsi. Yhteinen harrastus todellakin.

    -Lauantaina pidetään roturyhmä ykkösen, kakkosen, kolmosen ja vitosen tosi iso match show tuolla läheisellä maatilalla. Haluisitko tulla? Ikäraja koirilla on kaks kuukautta, Eppu kertoi.

 Saara mietti.Siis sinne tulisivat ykköset eli lammas-ja paimenkoirat, kakkoset eli pinseri-, snautseri- ja molossityyppiset koirat ja sveitsinpaimenkoirat, kolmoset eli terrierit ja vitoset eli pystykorvat ja alkukantaiset rodut. 

    -Kyllä mä voin tulla, saa nähdä miten Iines sitten pärjää, Saara naureskeli. Jos tulisi hyvä tulos, sitä voisi esitellä Paulalle ja saada senkin kiinnostumaan näyttelyistä. Ja sitten Eppukin ehkä ymmärtäisi Iinestä paremmin, selvästi sen mielestä pystykorvat on niitä ainoita oikeita koiria.

    -Okei, me voidaan vaikka hakea teiät, se alkaa yhdeltätoista ja mä voin ilmoittaa teiätkin sinne, Eppu kertoi.

 Se oli jo syönyt ja kohta Saarakin oli valmis. He kiittivät, nousivat ja hakivat Iineksen. Eppu tarjoutui saattamaan Saaran takaisin, mutta Saara kieltäytyi. Hän halusi miettiä asioita ihan rauhassa.

 

  Saara asteli Iineksen kanssa heidän mökkinsä portista sisään juuri, kun isä ja äiti riitelivät taas. Hänen olisi tehnyt mieli vain kääntyä kannoillaan ja juosta pois, mutta jokin pakotti hänet jäämään.

    -Minä vain tiskaan ja raadan ja sä luet lehtiä! Onko se nyt sitten oikein? Sano! äiti karjui tiskiharja kädessä isälle, joka istui aurinkotuolissaan lehti sylissä.

    -No ei kai se ole, mutta kyllähän säkin voit lukea ja ottaa aurinkoa, isä puolusteli ja alkoi levittää aurinkorasvaa.

    -Olenko mä ainoa, joka tajuaa, että pitää välillä tehdä hommiakin? Tämä mökki on ihan kamalassa sotkussa, pitäisi imuroida ja pestä ikkunat ja korjata savupiippu ja maalata koko hemmetin tönö uudestaan! äiti paiskasi tiskiharjan maahan ja repäisi sanomalehden isän kädestä. Isä katsoi surullisena lehtensä perään, kun äiti raastoi sen kappaleiksi ja tuuli tarttui urheilusivujen riekaleisiin.

    -Hyvä on, minä korjaan sen iänikuisen savupiipun! isä lupasi ja nousi nopeasti tuolistaan. Se riensi varastolle ja äiti kipitti takaisin tiskaamaan omahyväinen hymy kasvoillaan.

 Saara sitoi Iineksen köyden taas pyykkinaruun ja meni mökkiin sisälle. Äiti tiskasi ja asetteli astioita kuivumaan hyräillen. Saara istui pöydän ääreen.

    -Ai suakin näkee välillä. Teillähän oli pitkä metsälenkki, äiti totesi ja alkoi pestä perunoita.

    -Mä tapasin yhden Epun, sillä on kolme jämtlanninpystykorvaa, joista kahdella on viisi yhteistä pentua. Mä olin niitä kattomassa, Saara kertoi vastahakoisesti. Äiti voisi vetää typeriä johtopäätöksiä, jos kuulisi hänen liikkuneen jonkun pojan kanssa.

    -Ai pojansiksi sä siis viivyit! äiti naurahti laittaessaan perunat kattilaan.

    -No mä halusin nähä ne pennut, ne on kyllä sulosia, ja Epun vanhemmat pyysi mut syömään, Saara sanoi varovasti. Äiti ei välttämättä tykkäisi, jos kuulisi hänen syöneen muualla. Se oli niin ylpeä omista keitoksistaan.

    -Ja sä sitten söit siellä, vai? Noh, meille riittää sitten enemmän, äiti sanoi marttyyrimaisesti ja lähti hakemaan ruokakomerosta silliä. Saara huokaisi.

    -Joo, enhän mä voinu kieltäytyä kun ne pyysi! Saara sihahti. Äiti sekoitti kermaviiliä ja kohautti olkapäitään.

    -Niin kai. Mutta Iineksellä ainakin on nälkä, hae se sisälle, äiti komensi. Saaraa ärsytti. Iines oli hänen koiransa, kyllä hän tiesi paremmin mitä sille pitää tehdä kuin äiti.

    -Kyllä mä tiedän! Se on sentään mun koira, Saara muistutti ja lampsi ulos hakemaan Iinestä.  

 

 

  Kello oli kymmenen lauantaiaamuna. Äiti keitti puuroa ja isä poltti roskia pihalla. Saara oli kertonut heille näyttelystä ja äiti suostui, kunhan siitä olisi jotain hyötyä. Kaikesta piti aina olla jotain hyötyä, se oli sanonut. Saara kertoi, että sillä tavalla Iines tottuisi näyttelyiden tunnelmaan ja se olisi paljon helpompi viedä näyttelyihin vanhempana.

    -Mä pakkasin sulle leipiä ja vesipullon ja Iineksen vesikupin, pallon ja makupaloja, äiti luetteli ja ojensi Saaralle siniruudullisen repun. Saara murehti, kun ei ollut ottanut Iineksen näyttelyhihnaa mukaan, mutta Eppu lupasi lainata yhtä Shakin vanhaa harmaata hihnaa. Oli sekin parempi kuin ei mitään.

    -Kiitti, Saara sanoi ja katsoi mökin ikkunasta. Samassa pihaan kaarsi valkoinen Volvo ja Saara sieppasi Iineksen mukaansa. Äiti heilutti hänelle ja Saara riensi autolle.

    -Moi! Ota Iines tohon meiän keskelle, voit laittaa turvavyön sen valjaista, Eppu ehdotti ja Saara heitti repun jalkoihinsa. Iines nuoli Epun litimäräksi ja istui kiltisti paikallaan Epun äidin ajaessa kohti näyttelyä. Auton takaosassa olivat Timme ja Lordi, ne makoilivat rauhallisina eivätkä olleet kiinni missään.

    -Shaki lähti tänään Tallinnaan kansainväliseen pystykorvanäyttelyyn isän kanssa, pidetään peukkuja! Eppu sanoi innoissaan. Saara nyökkäsi hymyillen. Iines tässä enemmän onnea tarvitsisi, hän ajatteli.

 

  Näyttelypaikaksi muutetun maatilan rakennuksissa oli eri rotujen kojuja ja joka paikassa näkyi omistajia, jotka olivat levittäneet viltin puun alle ja koirat makoilivat rentoina varjossa. Eppukin oli ajatellut asiaa, sillä oli mukanaan iso punainen viltti ja he leiriytyivät suuren tammen viereen. Maatila oli todella valtava, sen päärakennus oli iso kartano ja pelkkää nurmikkoaluetta oli kamalasti. Puolet siitä oli vallattu kehien käyttöön, monet harjoittelivat niissä tuomarien selaillessa papereitaan.

    -Jos mä käyn ostamassa molemmille näyttelyohjelman, niin ootatko sä tässä? Eppu kysyi. Saara nyökkäsi. Timme ja Lordi nukkuivat varjossa näyttelyhihnat kaulassa roikkuen. Iines riuhtoi joka suuntaan ja halusi nuuskia jokaista koiraa, joka kulki ohi. Skyterrieri, australianpaimenkoira, suomenpystykorva, bokseri, pinseri, borderterrieri, pumi, briard, englanninbulldoggi.

    -Anteeksi, onko tää paikka vapaa? joku kysyi Saaralta. Saara kääntyi ja näki häntä pari vuotta vanhemman tytön, jolla oli lyhyt sininen hame ja valkoinen kauluspaita. Sillä oli sylissään hovawartinpentu ja vierellään upea vaalea saksanpaimenkoira.

    -On, tottakai, Saara änkytti. Tyttö laski pennun maahan ja levitti viltin puun toiselle puolelle. Saara ei saanut silmiään irti sakemannista, joka istui alas ja kiepautti häntänsä jalkojensa ympäri. Iines tuijotti silmät selällääm hovawartinpentua, joka oli sidottu puuhun. Pentu ei voinut olla Iinestä paljoa vanhempi ja se oli musta ruskein merkein, kuten Iineskin.

    -Ai sullakin on hoffe! tyttö ilahtui ja rapsutti Iinestä, joka nuuski toista pentua ihmeissään.

    -Kuinka vanha toi sun hoffe on? Saara kysyi varovasti. Tyttö hörppäsi juomapullostaan.

    -Kohta yksitoistaviikkoa, miten niin? tyttö sanoi huolettomasti ja alkoi mutustaa kinkkuvoileipäänsä. Saara hiljeni. Olisiko se mahdollista. Olisiko Iineksellä muitakin sisaruksia kuin Vissla? Ei. Suomessa on kymmeniä hovawartkenneleitä. Mikä tahansa niistä on voinut teettää pennut samaa aikaa Howorldsin kanssa.

    -Aattelin vaan, kun Iines täyttää ensi tiistaina yksitoista viikkoa, Saara totesi ja katseli, kun Iines selätti toisen pennun. Tytön silmät laajenivat. Sekin oli selvästi tajunnut idean.

    -Ahaasä niinkun aattelit et noi olis sisaruksia? Tuskinpa. Pepper on tuotu Saksasta kuusiviikkoisena, tyttö hymyili päätään pudistaen. Saara naurahti.

    -No tuskin sitten. Mutta mä oon kumminkin Saara, Saara esitteli itsensä.

 Hän huomasi Timmen heränneen. Se riensi nuuskimaan sakemannia, joka nousi ja nuuski sitä.

    -Mä oon Venla, ja tässä on mun kaksivuotias sakemanninarttu Vindy, Venla osoitti sakemannia, joka oli täydessä leikinhuumassa Timmen kanssa.

    -Upeita noi sun pystykorvat! Ne voittaa varmasti, Venla ihaili Timmeä ja Lordia, jotka olivat nyt molemmat innostuneet Vindystä.

 Saara meinasi juuri sanoa, että pystykorvat kuuluivat Epulle, kun Eppu ilmestyi heidän viereensä. Se istui viltille ja kaivoi juomapullon laukustaan. Yhtäkkiä se huomasi Venlan ja omat koiransa, jotka rökittivät Vindyä ruohikolla. Se sulki juomapullonsa hitaasti ja vilkaisi Saaraan, joka kohautti olkapäitään. Eppu vihelsi kimakasti ja Timme ja Lordi pinkoivat sen luo. Venla vetäisi Vindyn viereensä ja painoi sen makuulle.

    -Mun piti just sanoa, että noi jämptit on Epun koiria, Saara hymyili anteeksipyytävästi. Venla tuijotti Eppua nyökäten ja jatkoi sitten leipänsä syömistä.

 Eppu ojensi Saaralle kehänumeron ja näyttelyohjelman. Se oli keltainen vihkonen, vähän kuin koulun kevätjuhlaohjelma. Hän selasi sitä kiinnostuneena Epun kaataessa koirille vettä. Iines väsyi leikkiin Pepperin kanssa ja vetäytyi varjoon nukkumaan.

    -Me mennään tonne, Venla sanoi ohimennen Saaralle ja meni sitten hieman kauemmas harjoittelemaan Pepperin kanssa.

  Saara nielaisi katsellessaan, kun Iinestä paljon vanhemman näköinen Pepper seisoi suloisesti pää vinossa Venlan yrittäessä asetella sen takatassuja hieman enemmän taaksepäin. Pepper jaksoi seistä todella kauan, kunnes Venla päästi Pepperin irti, otti taskustaan noutopatukan ja heitti pötkön metsään. Pepper pinkoi innoissaan nokkospuskaan hakemaan sitä.

 Saara ei halunnut jäädä huonommaksi vaan laittoi näyttelyhihnan nukkuvan Iineksen kaulaan ja tökkäisi koiraansa herätykseksi. Iines venytteli ja haukotteli nopeasta herätyksestä ihmeissään. Saara vilautti sille makupalaa ja samassa pentu oli täysin hereillä ja valmiina. Saara käveli pienen varaston taakse ja laittoi Iineksen seisomaan. Pentu tuijotti makupalaa kiitettävän kauan ja istui sitten tylsistyneenä. Saara nosti sen seisomaan ja antoi makupalan. Iines seisoi hienosti ja juuri ennen sen kyllästymistä Saara heitti makupalan. Hän kävelytti koiraansa nurmikolla ja vilkuili sen liikkeitä.

    -Saara! Teidän kehä alkaa kymmenen minuutin päästä! Eppu huusi puun alta ja heitti Iineksen pallon Saaralle. Saara nyökkäsi ja nappasi Iineksen syliinsä juostessaan kehään numero seitsemän.

 

 

  Tiibetinmastiffien arvostelu oli juuri loppumassa ja kehän ympärille oli kerääntynyt kymmeniä hoffinomistajia, jotka harjailivat koiriaan ja selailivat näyttelyohjelmaa kiinnostuneena. Saara oli pistänyt merkille, että paikalla oli neljän kennelin hovawarteja. Iines oli ainoa Howorldsista, Pepper Skywatchsista, sitten oli kuusi koiraa Steinrollersista ja viisi Hofriinan-kennelistä.

    -Pentuluokan urokset numerot kahdeksankymmentäseitsemän, kahdeksankymmentäkahdeksan, kahdeksankymmentäyhdeksän ja yhdeksänkymmentä kehään! sitruunaa keltaisessa jakkupuvussaan muistuttava kehäsihteeri karjui.

  Saara istui Iineksen kanssa kehän laidalle. Pepper oli numero yhdeksänkymmentä, se seisoi ryhdikkäänä Venlan vilkuillessa sen asentoa. Numero kahdeksankymmentäkahdeksan oli kullanvärinen upea uros. Saara selasi näyttelyohjelmaa. Steinrollers Magic Chrystal, syntynyt 6.4.2003. Vain kaksi päivää ennen Iinestä ja mikä ero! Iines oli isopäinen rotta verrattuna kullankeltaiseen leijonaan, joka esiintyi kuin vanha tekijä. Omistaja oli nelikymppinen nainen, joka tuijotti koiraansa ystävällisesti silmiin puhellen sille samalla.

 Numero kahdeksankymmentäseitsemän oli musta uros ruskein merkein. Se nuuski maata, istui alas vähän väliä, veti kohti toista pentua, joka istui kehän laidalla, ja käyttäytyi muutenkin selvästi vastoin omistajan tahtoa. Numero kahdeksankymmentäyhdeksän oli kiltti keltainen uros, mutta sen selkä oli omituisen notko ja turkki samea.

   Kun tuomari viittasi Steinrollers Magic Chrystalin urosten pentuluokan ensimmäiselle sijalle, katsomosta kuului villi huuto. Saarakin taputti käsiään, varsinkin kun Pepper oli toinen. Venla nappasi arvostelun ja riensi Saaran luo.

    -Hyvä kokonaisuus. Kauniit piirteet, hyvin kehittyneet luut. Saisi olla ryhdikkäämpi. Kävelee edestä hieman ahtaasti?! Venla luki arvostelua käsiään heilautellen ja istui Saaran viereen. Se sitoi vaaleanpunaisen ja sinisen nauhan Pepperin hihnaan ja lupasi jäädä seuraamaan Iineksen kehää.

    

    -Toi on upea uros, tolla voisi teettää Iineksen pennut! Saara mutisi ja tuijotti herkeämättä kullankeltaista urosta, joka oli käpertynyt parin tuolin päähän viltille. Sen omistaja halusi selvästi nähdä muutkin kehät.

    -Mee juttelemaan sille omistajalle, Venla ehdotti. Saara vilkaisi Venlaan, joka oli selvästi tosissaan. Sitten hän nyökkäsi ja siirtyi istumaan Magic Chrystalin omistajan viereen.

    -Anteeksi, onko teiän koira ihan totta syntynyt kuudes neljättä? Saara aloitti keskustelun hymyillen. Omistaja nosti katseensa ohjelmasta ja silmäili Saaraa hymyillen.

    -On se, miten niin? se oli täyttä itsekehua rapsuttaessaan koiraansa. Saara otti mukavamman asennon ja katsoi nopeasti Venlaan, joka nyökkäsi kannustavasti.

    -Mä vaan ihmettelin, kun mun koira on syntynyt kaksi päivää myöhemmin ja se ei oo läheskään noinupea! Saara sanoi ihmeissään ja omistaja nauroi iloisesti, selvästi tyytyväisenä kehuista. Sitten se ojensi kätensä.

    -Kathrina Väinölä, Steinrollers kennelin perustaja, omistaja esitteli itsensä ja Saara tarttui pieneen käteen.

    -Saara Nevalainen, toi narttupentu on mun, Saara osoitti Iinestä, joka nukkui suloisena Venlan jaloissa. Kathrina nyökkäsi ja toivotti onnea kehään. Sitten se jatkoi näyttelyohjelman selailua eikä Saara voinut muuta kuin palata Venlan luo.

    -Ei onnistanut. Ja se oli Steinrollersin perustaja! Saara huokaisi ja Venla hymyili lohduttavasti. Kehässä oli juuri menossa hovawarturosten veteraanikehä ja Saara harjasi heränneen Iineksen vielä kerran.

    -Pentuluokan nartut numerot satakuusi, sataseitsemän ja satakahdeksan kehään! kyllästyneen oloinen kehäsihteeri kiljui ja Saara meni kehään innostuneen Iineksen kanssa. Hän piti varmuuden vuoksi makupalaa kädessään ja Iines seisoikin mallikaasti herkkua tuijottaen. Tuomari viittasi koirat yksitellen kävelemään edestakaisin suoraa linjaa ja sitten vielä kolmiota. Iines ravasi kauniisti, mitä nyt Visslan ohi mentäessä se veti veljensä suuntaan ja kerran jäi nuuhkimaan maata, mutta muuten se käyttäytyi Saaran mielestä todella hienosti. Kaksi muuta narttua olivat ihan keskivertoja, vaikka toinen niistä oli Steinrollers Magic Diamond eli Magic Chrystalin sisko. Se oli kyllä aika veltto ja mitäänsanomaton pentu. Se jolkotti eteenpäin tyhjä katse silmissään eikä edes heiluttanut häntäänsä.

    -Ja pentuluokan paras narttu on koira numero sataseitsemän, Howorlds Beutiful Bianca! kehäsihteeri huusi ja Saara hyppäsi ilmaan onnesta. Hän kiiruhti hakemaan arvostelun, vaaleanpunaisen ja punaisen nauhan ja heitti Iinekselle makupalan. Magic Diamond oli toinen ja Hofriinan Laulava Liina oli kolmas. Saaran iloksi Venla nousi penkistä ja halasi häntä. Iineskin oli innoissaan ja Saara kaappasi sen syliinsä lukiessaan arvostelua.