Tapaamispäivänämme istuin suuressa huvilarakennuksessa sijaitsevan kuvaamataidonluokan pöydän ääreen, Liisan viereen. Liisalla oli mukana omat kynät, hienot lyijykynät ja ohuet rajaustussit. Hänellä oli myös paperia, jolle hän hetkessä taiteili hevosen, kotkan tai merenneidon. Kun Liisa huomasi, että katselen hänen kuviaan ihaillen, hän hymyili ja alkoi piirtää muotokuvaani. Siitä tuli niin aidon näköinen, että pyysin sen itselleni. Liisa antoi sen ja tunsin pienen sähkönpistoksen hänen kätensä koskettaessa minua.

 Kotona minulla oli aina ollut asiat hyvin. Äiti ja isä sopusoinnussa, eikä sisaruksia. Oikeastaan en edes kaivannut siskoa tai veljeä, minulla oli hyviä ystäviä ja kissa nimeltä Uspin. Liisan tavattuani tunsin kaiken kuitenkin mitättömäksi ja aloin viihtyä yhä enemmän Liisan kotona, hänen omituisen perheensä luona.

 Kun ensimmäistä kertaa saavuin Liisan kotiin, hämmästyin. Talo oli valtava huvila merenrannalla, meidän rivitaloasuntomme kaupungin reunalla alkoi tuntua rumalta ja pieneltä.

Sisustus huvilassa oli vanhanaikainen ja kodikas ja takassa paloi usein talvi-iltoina tuli.

 Liisan perhe oli sen sijaan omituinen ryhmä erilaisia ihmisiä. Liisan isä oli luontokuvaaja. Ihmeellinen pitkä mies aina kamera kaulalla kuvaamassa perhosia, lintuja ja peuroja. Liisan äiti oli taiteilija, eksoottinen ja kaunis ja jopa taitavampi maalari kuin Liisa. Kaikista omituisimpia olivat Liisan sisarukset. Heitä oli kolme, kaikki tyttöjä. Hanna, Maria ja Sanna. He olivat kuin pieniä kopioita Liisasta, kauniita ja hiljaisia. Jos olimme Liisalla, en edes huomannut pikkutyttöjä, ennen kuin he sattumalta ilmaantuivat samaan käytävään kanssamme. He hymyilivät vienosti, koskettivat ohimennen kättä ja olivat poissa, kun käännyit.

 Liisa ei pitänyt perheestään ollenkaan, päinvastoin. Hän nyrpisti nenäänsä ja halusi tehdä kaiken yksin, ilman ikäviä holhoojia ja nauravia pikkusiskoja. Liisan valtava huone olikin maalattu kokonaan taivaansinisellä ja Liisa itse oli piirtänyt ja maalannut seinille satuolentoja. Hän oli saanut äidiltään ison kiinalaisen maljakon ja sijoittanut sen nurkkaan, ihanan pehmeän vesisängyn viereen. Lattia oli kokonaan peitetty matoilla ja sängyllä oli isoja tyynyjä. Pöytä oli Liisan omien sanojen mukaan jo vuosia sitten täyttynyt piirustuksista, kynistä, luonnoksista, vesiväreistä ja erilaisista taidekirjoista.

 Kaiken kukkuraksi Liisa kävi koulua taidepainotteisella yläasteella, jossa matematiikka, kielet, luonnontieteet ja fysiikka jäivät taka-alalle. Kinusin äidiltä saada vaihtaa koulua, mutta äiti sanoi, että en ollut tarpeeksi hyvä sinne. Se loukkasi minua.

  Koska isä ja äiti olivat molemmat ekonomeja, heistä elämäni pääasia oli koulutus. Hyvä sellainen. Kokeesta piti saada kiitettävä tai ei tullut kesää. Monena iltana luin läksyjä, kun Liisa soitti. En halunnut sanoa pänttääväni, joten väitin, että pääni oli kipeä tai että oli jo liian myöhä mennä ulos. Vanhempani olivat ankaria myös kotiintuloajoissa. Jos tulin viisitoista minuuttia liian myöhään, tulin seuraavana iltana puoli tuntia aikaisemmin kotiin.

 Minulla oli tietysti ystäviä ennen Liisaakin. Oli Tuula, paras ystäväni. Hän oli nauravainen ja harrasti jalkapalloa. En kovasti välitä urheilusta, ja pian Liisaan tutustumisen jälkeen huomasin Tuulan ja minun teiden eroavan. Koulussa olimme suurella porukalla, mutta Tuula oli kiinnittynyt toiseen hyvään ystävääni Sariin kuin iilimato. Sarikin harrasti urheilua ja Tuula viihtyi hänen kanssaan. En jaksanut kovasti murehtia Tuulaa ja Saria, sillä päiväni kuluivat tunneillakin piirtäen ja koulun jälkeen heti läksyt tehtyäni riensin usein suoraan Liisalle.

 En kovin hyvin edes muista, mitä kaikkea teimme Liisalla. Enimmäkseen kai juttelimme taiteesta ja kuvista, joita aiomme piirtää. Liisa kantoi eteeni taidelehtiä ja näytti ulkomaisten taiteilijoiden hienoja kuvia. Opin avautumaan Liisalle aivan eri tavalla kuin olin koskaan puhunut Tuulalle. Kerroin unelmistani, Tuulasta ja Sarista ja loppujen lopuksi myös ongelmistani kotona, miten vanhempani halusivat mahdottomia koenumeroita. Liisa oli mahtava kuuntelija. Hän ei keskeyttänyt ja ymmärsi pelkällä katseellaan. Lopetin päiväkirjan pitämisen, Liisa oli kuin päiväkirjani. Hän muisti aina kysyä, miten asiat kenenkin kanssa menevät, ja antoi ideoita tilanteen parantamiseksi. Koko kevään aikana Liisa ei kuitenkaan kertonut minulle mitään, kuunteli vain. Tajusin pian, että juuri tällaista ystävää olin etsinyt koko elämäni. Tuula olikin pinnallinen pikkutyttö ja pian arvostukseni kaikkia koulutovereitani kohtaan laski. Aloin olla yksin välitunneilla, minua pidettiin itserakkaana ja ylpeänä. Kestin kaiken tietäen, että minulla oli Liisa eikä millään muulla ollut väliä.

 Ennen kesää luulin tuntevani Liisan hyvin. Olin viettänyt keväällä viisi päivää viikossa Liisan kanssa, perehtynyt hänen elämäänsä, hänen perheeseensä ja tapoihin. Toukokuun alussa Liisalle ei yhtäkkiä enää sopinutkaan olla kanssani. Hän oli kotona, mutta yksin. Kerran menin ovelle ja koputin siihen. Liisa ilmaantui pian ja raotti ovea. Hänen silmiensä alla oli pussit ja hän näytti likaiselta. Pelästyin ja yritin päästä sisälle auttamaan ystävääni. Liisa katsoi minua koviksi muuttuneilla silmillään ja käski minun painua suohon. Minua itketti. Liisa oli muuttunut täysin. Eräänä päivänä otin kiikarit ja menin Liisan ikkunan alle vakoilemaan. Liisa istui huoneessaan ja itki ja piirsi ja itki. Katselin tuota ihmeellistä näkyä silmät suurina. Ystäväni itki. Pyörittelin eri syitä mielessäni kotimatkalla. Liisalla oli ehkä sydänsuruja. Se oli ainoa syy. Mutta kuka olisi voinut särkeä vahvan Liisan sydämen. Siihen tarvittaisiin sadun komea prinssi ja uljas ratsu, mutta ne olivat olemassa vain Liisan seinillä.

 Pari viikkoa kului ja huomasin olevani yksin maailmassa. Liisa oli jättänyt minut, koulussa tytöt karttoivat minua ja kotona äiti ja isä tekivät yhä pidempiä työpäiviä. Yritin rakentaa ystävyyttämme Tuulan kanssa uudestaan, mutta hän oli vannoutunut Sarille. Huomasin alkavani harkita itsemurhaa ja keskittymiseni kouluun herpaantui kokonaan. Todistustenjaossa katsekin surullisin silmin iloisia oppilaita ja päätin vielä kerran yrittää puhua Tuulalle. Koulun pihalla vedin hänet keinujen luo ja kerroin koko jutun Liisan tapaamisesta siihen päivään. Tuula kuunteli, potki hiekkaa ja nieleskeli. Hän ei ollut odottanut vastaavaa vuodatusta ja oli vaivaantunut lopettaessani. Pari kyyneltä tippui silmästäni pölyiseen maahan ja Tuula nousi halaamaan minua. Sari näki kaiken ja jäi seisomaan kauemmas. Viittasin häntä viereeni ja kerroin jutun uudelleen.  Sari huokaisi ja vilkaisi ilmeetöntä Tuulaa. En tiedä, mitä he ajattelivat, mutta toivoin kertomuksen muuttavan heidän asennettaan minua kohtaan.

 Toukokuun puolivälin jälkeen en ollut nähnyt Liisaa. Pian kuva hänestä alkoi olla heikompi ja heikompi. Eräänä kesäkuun päivänä sain juhlallisen, mutta surullisen kirjeen Liisan vanhemmilta.

Kiitos, että olit Liisan ystävä. Pidämme tilaisuuden Liisan muistoksi 24. kesäkuuta Matildanmäen kappelissa klo. 10-12. Olisitko hyvä ja tulisit kanssamme muistamaan Liisaa.

 Olin järkyttynyt. Enemmän kuin shokissa. Mitä kirje tarkoitti? Oliko Liisa kuollut? Kuollut. Poissa ikuisesti. Aloin itkeä. Ensin nyyhkytin hiljaa, sitten paruin ja lopulta huusin kovaa tyhjässä asunnossamme. Kirje kastui litimäräksi paksuista pulleista kyyneleistä. Itkin monta tuntia, kunnes nukahdin sohvalle kirje tiukasti nyrkissäni.

 Heräsin sohvalta illemmalla aivan pökerryksissä. Kurkkuni oli kuiva ja minulla oli kamala olo. Kaikki tuntui epätodelliselta. Puhelimen vastaajaan oli jätetty neljä viestiä, yksi äidiltä, yksi isältä ja kaksi Tuulalta. Äiti ja isä sanoivat tulevansa yömyöhään, mikä ei ollut uutta. Tuula pyysi minua käymään heillä. Toisessa hän toisti pyyntönsä ja kyseli, miksen vastannut. Istuin keittiön lattialle ja hengitin kiivaasti. Minulla ei ollut nälkä, ei jano. Kaikki tuntui arvottomalta. Muistotilaisuus olisi viikon päästä. Sydäntäni painoi ja pisteli. Ystäväni, opettajani, kuuntelijani oli poissa.

 Minun oli pakko puhua jollekulle. Laitoin takin päälleni, lenkkarit jalkaan ja juoksin silmät sumeina kilometrin matkan Tuulan talolle. Nojauduin oveen ja soitin kelloa monta kertaa peräkkäin. Tuulan äiti tuli ovelle ja katsoi minua ihmeissään. Olin varmasti outo näky hiukset sekaisin, hengästyneenä ja silmät punaisina. Tuulan äiti päästi minut sisälle ja sanoi, että Tuula oli Sarin kanssa ulkona. Pyysin, että saisin odottaa häntä. Menin portaat ylös Tuulan huoneeseen ja lysähdin sängylle. Huone tuoksui vaniljalle ja aloin harjata hiuksiani. Peilailin itseäni, kunnes muistin taas Liisan, pudotin harjan, kaaduin sängylle ja purskahdin itkuun.

 Heräsin Tuulan ja Sarin tönäilyihin tuntia myöhemmin. He tuijottivat minua silmät suurina ja tajusin olevani surkean näköinen. Halusin kertoa kaiken, mutten tiennyt mitä sanoa. Nousin ja halasin molempia lujaa. Sitten kerroin kirjeestä. Lopetettuani minulle tuli kamala nälän tunne ja suuni oli kuivempi kuin koskaan. Tuula oli järkyttynyt ja Sari pyyhkäisi pari kyyneltä silmäkulmastaan. Yhtäkkiä ymmärsin, ettei Liisan kuolema koskettanut heitä oikeasti. Pyysin anteeksi typerää käyttäytymistäni ja lähdin Tuulan huoneesta. Sari tarttui minua hihasta ja huusi, että reaktioni oli luonnollinen. Riuhtaisin itseni irti ja juoksin alas. Minun oli pakko päästä kotiin, pois nolaamasta itseäni uudestaan.

 Juoksin kotia kohti, mutta puolimatkassa jalkani pettivät ja lyyhistyin tielle itkemään. Kello oli jo yli yhdeksän, eikä tiellä liikkunut paljoa ihmisiä. En tiedä kuinka kauan kesti, ennen kuin kuulin auton ajavan lähelleni. Joku huusi nimeäni. Saara, nouse ylös. Saara, tule tänne! Saara, olet paras ystäväni. Tuula juoksi viereeni ja nousimme autoon. Olin vieläkin kuin ekstaasissa, äänet olivat vaimeita, näin Liisan edessäni yhä uudestaan. Hänet maalaamassa, hänet nauramassa, hänet leikkimässä Uspinin kanssa. Tuula oli aivan hiljaa ja piti kädestäni kiinni. Hän ehdotti, että tulisin heille yöksi. Tuulan äiti ajoi eteenpäin, ei kysellyt, ei lohduttanut. Ja minulle riitti Tuulan rakkaus.

 Kaikilla oli mustaa päällä, minullakin oli musta leninki ja Tuulalla oli mustat housut ja villatakki kuumudesta huolimatta. Kävimme suutelemassa Liisan kylmiä kasvoja. Hän makasi valkoisessa arkussa päällään valkoinen puku ja hiukset pestyinä. En itkenyt arkulla. Olin itkenyt jo tarpeeksi ennen tilaisuutta. Paikalla oli Liisan perhe, sisarukset ja sukulaiset. Ei muita ystäviä kuin minä. Tuula oli tukenani ja hän halasi minua kappelin ovella. Elämä jatkuu, Saara. Ollaan aina ystäviä.

 Puhuin Liisan äidin kanssa kerran Liisan kuoleman jälkeen. Liisalla oli ollut syöpä jo vuoden, mutta se oli todettu liian myöhään. Kuultuaan syövästään Liisa oli sulkeutunut ja lopulta ajautunut itsemurhan partaalle. Syöpä oli kuitenkin ehtinyt ensin. Nyökkäilin, mutten itkenyt. Punaisista silmistäni huomasi varmasti, että olin itkenyt monta päivää. Hyvästelin Liisan vanhemmat ja lähdimme Tuulan kanssa maalle puhdistamaan mieliämme. Uiminen, lukeminen ja pitkät hiljaiset hetket auttoivat ymmärtämään, että maailma pyörii ilman Liisaakin. Jumala oli päättänyt, mitä Liisalle käy. Nyt minulla oli Tuula, ja se oli tärkeintä.